Ihan meitä kaikkia alkoi jo pelottaa, että nosturin haarukka tarttuukin talon harjaan ja nostaa meidät pois tieltä. Niin oli korkea, että seuraavassa korttelissakin ihmiset pysähtyivät tielle ihmettelemään, että mikä vekotin se siellä Ruusutiellä huseeraa.
Meidän rauhallinen elämämme sitten soljuu rakennustyömaata seuraillessa. Päivittäin vaihtuvat koneet pihassa, tölli hyppii ja tärisee milloin minkäkin laitteen jyrätessä ympäri pihaa. Koirien elintilaa on rajattu oleellisesti ja koska meille ei vielä ole avattu omaa sisäänajoa, joudumme pihasta pois päästäksemme hyppimään yli aitojen ja tarpomaan läpi rakennustyömaan saven ja sepelin. Kengät ja tassut ovat aina kurassa ja se onkin sellaista kuraa, ettei se hevin töppösistä irtoa - kaikesta putsaamisesta huolimatta sisällä ovat matot ja lattiat todellakin sen näköisiä, että asutaan työmaalla, ei sen äärellä.
Ja mitä tähän sanovat koirat ja kissa. Koirat: ei ole reilua, emme pääse enää portille haukkumaan. Ei ole reilua, ei ole enää kunnon pissauspaikkoja (parasta olisi tehdä sisälle ja matolle). Onkos nyt laitaa, että mennen tullen nostellaan jonkin ihme aidan yli. Ja kaiken huippu, kaikki kriikunatkin on jo syöty loppuun.
Kissa: ei haittaa, minä olen nopea, notkea ja nokkela. Eipä tämä juuri minun elämääni ole muuttanut. Noo, vähän vähemmän pihapuita mihin kiivetä, mutta muuten ihan OK.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti